Crossia kokemattoman näkökulmasta
Motocross-iltapäivästä 06.07.2003
Kuvat vihdosta viimein katsottavissa, sivun lopussa!!!!
Vauhtikeskukseen saapuessani ei vielä muita lbc:n ”tyttöjä” näkynyt. Pienen odottelun jälkeen alkoi muitakin saapua paikalle ja siirryimmekin ihailemaan radalla hurjastelevia crossareita. Pienoista kauhua tuntien sitä menoa katseli ja mielessä kävi peruuttaa koko osallistuminen. (Minäkö muka tuonne konttaamaan. HAH.)
Ensimmäisenä radalle lähtivät ”vanhat veteraanit” ja kohta perässä muutama ensikertalainenkin. Itse keräilin rohkeutta ja lopulta kädet täristen pistin hynttyyt niskaan ja kapusin piikin satulaan. (Olin jo aiemmin yrittänyt kotopuolessa hankkia crossikokemusta, mutta uskallusta ei riittänyt muuhun kuin pieneen pyrähdykseen puolikkaalla crossilla metsäautotiellä.) Eli ensimmäistä kertaa meikälikka sitten lähti huristamaan pehmeää hiekkarataa vakaana päätöksenä mennä hiljaa ja varovasti, eikä missään nimessä mitään hyppyjä ollut tarkoitus tehdä. Ensimmäisellä kierroksella jouduin turvautumaan apuvoimiin, kun jäin hiekkavallin väärälle puolelle eräässä mutkassa. Ihan varma en ole, mutta taisi sillä ekallakin kierroksella jo pientä hypynpoikastakin tulla. Onneksi oli hieman tietoa ajotekniikasta ja takaraivossa jokin pieni ääni hoki koko ajan: ”Kaasu korjaa virheet.” Ei se niin pahalta ja pelottavalta sitten tuntunutkaan ja toinen kierros maistui aika mannalle (hiekan lisäksi). Hieman oli kyllä orpo olo, kun edessä näytti kohoavan pystysuora seinämä ja ylös olisi päästävä. Kaasua sitten vaan menoksi ja mäen päällä pyörä tietysti hyppäsi, hyvä etten kyydistä tippunut. Pomppuistahan se kyyti oli ja pyörän takapää meni vähän missä sattuu, mutta kun takamustaan nosti irti satulasta ei se pahemmin höykyttänyt. Mutkat otinkin sitten todella hiljaa ja varovasti, sillä pehmeä hiekka on aina ollut minulle kauhistus. Kaksi kierrosta tuli täyteen ja olo oli kuin keitetyllä spagetilla, joten pyörä aidan viereen ja kuski haukkomaan happea.
Hengityksen taas tasaannuttua ryhdyin vilkuilemaan puolikkaan suuntaan, josko uskaltaisi. No, pakkohan se oli, kun kerran oli vauhdin makuun päässyt. Ja eikun menoksi taas. Kunnioitus tehokkaampaa pyörää kohtaan kostautui jo ensimmäisen mutkan jälkeen. Liika varovaisuus sai pyörän sammumaan. Ensin meinasin vain odotella ”käynnistäjää” paikalle, mutta kun satuin olemaan katseitten ulottumattomissa ajattelin kuitenkin yrittää itse. Ihme kyllä se onnistui jo toisella polkaisulla ja matka jatkui. Tuntui siltä, että taisi pyörä viedä minua enkä minä pyörää. Eniten ongelmia oli mutkissa, sillä en tullut riittävällä vauhdilla ja kerran jo melkein sain tuntumaan tantereeseen vauhdin tyssättyä. Olisi ollut hienoa nähdä oma suorituksensa. Näyttiköhän yhtä hallitsemattomalta miltä tuntui? Pyörän hypätessä oli vatsanpohjassa kyllä aika kutkuttava tunne ja pelotti, pelotti niin maan p… siis aivan mahdottomasti. Kaksi kierrosta sitä taas jaksoi ja sitten olinkin aivan valmis luovuttamaan pyörän seuraavalle.
Aidalla kävi kova puheen pölinä ja kokemuksia vertailtiin. Yleisesti ottaen kaikilla tuntui olevan ratkiriemukasta, eikä pienet kaatumisetkaan haitanneet. Kovaa kuntoa tuo crossailu kyllä tuntuu vaativan. Tyydyin neljään kierrokseen, sillä meno alkoi miellyttää sen verran, että seuraavaksi olisin kuitenkin löytänyt itseni jostain pusikosta solmussa pyörän kanssa. Lisäksi edessäni oli vielä lähemmäs 200 km:n kotimatka omalla pyörälläni, joten paras säästää voimia. Seuraavana aamuna löysinkin sitten koko joukon ihan uusia lihaksia kehostani. Mutta kyllä tuo sen arvoista oli. Taidankin jo uskaltautua kokeilemaan myös tätä meidän kotirataa, joka kyllä on paljon kesympi, mutta toisaalta kivikkoisempi kuin Vauhtikeskuksen.
Niin ja kiitokset vielä järjestäjille, pyörien lainaajille ja neuvojille. Sekä niille pikkupojille, jotka hyvin kohteliaasti ja isäntäväen elkein tiedustelivat mitä tykkäsin ajamisesta ja alkaisinko nyt crossailemaan enemmänkin. (Varsinkin toteamus: ”Siitä se alkaa.” Sykähdytti mieltäni.) Toivottavasti tapahtuma uusitaan ensikesänä ja uusia ”vauhtimimmejä” saapuisi paikalle.
Päivi Roukka
Cata pahoittelee, etten enää näin pitkän viivyttelyn jälkeen muista
kuka kussakin kuvassa on kuka - jos tunnistat itsesi kuvasta jossa ei ole
henkilön nimeä, mailaa Catalle!!
